Käyttöpuolen ja ulkomuodon välinen yhteys

SUOMENAJOKOIRAN KÄYTTÖPUOLEN JA ULKOMUODON VÄLINEN YHTEYS

Rodun käyttö

Suomenajokoiraa käytetään jäniksen ja ketun ajometsästykseen. Kun koira on laskettu maastossa irti, sen tehtävä on etsiä riistan yöjälki, seurata sitä makuulle ja ajaa haukkuen riistaeläintä, kunnes metsästäjä kaataa riistan tai kutsuu koiran pois ajosta tai hukalta.

Aikaisemmin suomenajokoiraa on käytetty myös monien muiden riistaeläinten metsästykseen ja sen tiedetään ajaneen tai ajavan miltei kaikkea mahdollista riistaa, kuten sutta, supikoiraa, mäyrää, poroa, peuraa, valkohäntäpeuraa, metsäkaurista ja muita sorkkaeläimiä, näätää, kärppää, rottaa ja joitakin kotieläimiä, kuten kissaa ja lammasta. Monet pennut ja nuoret koirat ovat kiinnostuneita linturiistasta haukkuen lintujen jäljille ja ahdistaen niitä lentoon ja jopa ajaen niitä niiden lentäessä joitakin satoja metrejä. Jotkut koirat voivat haukkua lintua ja oravaa kuten pystykorvat. Jotkut taas noutavat ammutut vesilinnut vedestä ja tuovat pudotetut metsäkanalinnut isännälle. On koiria, jotka toimivat kuin kanakoirat ja koiria, jotka sekä ajavat että pysäyttävät hirviä ja antavat seisontahaukkua kuin hirvikoirat.

Suomenajokoira on siis perinnöllisesti ollut ja on vieläkin hyvin monipuolisesti riistaverinen rotu. Nykyisessä kannassa on perinnöllinen taipumus ajaa jänistä selvästi voimakkaimmin kehittynyt ja toisella sijalla on ketunajotaipumus.

Rakenteellistoiminnallinen tyyppi

Koiria on jalostettu tuhansia vuosia lähes yksinomaan niiden käyttötarkoituksen perusteella. Näin on aikojen kuluessa kutakin käyttötarkoitusta varten kehittynyt oma rakenteensa (ja luonteensa), joka parhaalla mahdollisella tavalla soveltuu juuri siihen tehtävään, jota varten kutakin koiraryhmää, rotua, on jalostettu. Me tunnemme nämä rakenteellistoiminnalliset tyypit ns. Roigin typologiana: esim. englanninbulldogin voima ja kävely, greyhoundin nopeus ja laukka, saksanpaimenkoiran kestävyys ja ravi.

Rakenteellistoiminnallisesti suomenajokoiraa voidaan pitää nopean ja kestävän välimuotona. Se tarvitsee siis sekä kohtuullista nopeutta, että erinomaista kestävyyttä, ja niinpä se liikkuukin ajossa sekä ravilla että laukalla.

Näyttelyissä ei ollenkaan arvostella rakenteellistoiminnallista tyyppiä, koska se on oikea rodun lähes kaikilla yksilöillä ja koska sillä on oleellinen yhteys rotutyyppiin, jolla taas on aivan keskeinen merkitys koiran näyttelyssä saamaan palkintosijaan.

Rotutyyppi

Professori Antti Tantun mukaan rotutyyppi muodostuu seuraavista viidestä komponentista:

1. koiran koko olemus ja ilme (erilainen sukupuolileima uroksilla ja nartuilla)

2. ulkomuodolliset piirteet

3. mittasuhteet

4. liikkeet ja liikehdintä

5. luonne.

Lisäksi Tanttu totesi, että paras tapa nähdä rotutyyppi on katsella koiraa 10 – 20 metrin päästä niin, että yksityis-kohdat jäävät havaitsematta.

Rotutyypillä on luonnollisestikin oleellisen keskeinen merkitys käyttöpuolelle ja siksi myös suuri merkitys ulkomuotoarvostelussa. Rotutyypin yllämainitut komponentit käsitellään erikseen jäljempänä.

Värit

Väreillä ei ole merkitystä käyttöpuolen kannalta. Jos halutaan saivarrella, voidaan sanoa, että valkoiset merkit näkyvät hyvin paljaalla maalla ja tummat värit lumella.

Rakenne

Yleissääntö ihanteellisesta rakenteesta voisi kuulua: kaikki ylimääräinen on tarpeetonta ja siten pahasta. Tarkastelemme nyt rakenteen viittä suurempaa kokonaisuutta ja sen jälkeen ykstyiskohtia:

1. Koko. Koiran koolla on suuri merkitys käyttöpuolelle. Suomenajokoiran ihannekorkeudet perustuvat pitkään ja perusteelliseen kokemukseen ja sopivat erinomaisesti Pohjolan luonnonolosuhteisiin. Käytäntö on osoittanut, että liian suuret eivät jaksa riittävästi ja liian pienet eivät pysty liikkumaan eivätkä jaksa kunnolla varsinkaan talvella. Kysymykseen koiran korkeudesta liittyy myös eräs eläinsuojelullinen näkökohta: suuri korkeus voi olla syynä liian nopeaan ajotapaan, vaikkakaan suuri korkeus ei suinkaan ole ainoa eikä edes tärkein ajovauhtiin vaikuttava tekijä.

2. Paino. Kevyt – raskas -akseli. Koiran synnynnäisellä painolla, jolloin koira ei ole liian lihava eikä liian laiha, on suuri vaikutus sen käyttöpuoleen ja siinä nimenomaan liikuntaan ja jaksamiseen. Koiraa ei näyttelyissä punnita, mutta tuomari kyllä näkee asian koiran keveys – raskaus -akselilla. Liian raskaat väsyvät helposti ja niiden raajat joutuvat kohtuuttomalle rasitukselle. Liian kevyiden rakenne taas ei kestä ja niihin ei mahdu voimaa, jolla jaksaisi. Ihanne on keskikorkea, tiivis, voimakas ja jäntevä koira.

Suuri koko ja raskaus saavat aikaan koirassa sen yleisen näyttävyyden, mikä voi johtaa tuomarin yliarvostamaan tällaisia koiria. Meidän tulisi tietoisesti taistella näitä vastaan.

3. Jalostusaste. Jalostusasteella on yhteys edelliseen kohtaan ja sillä on suuri merkitys koiran käyttöpuolelle. Kysymyksessä on epäjalo – sopivan jalo – ylijalo -akseli. Erityisesti ylijalous, jolla tarkoitetaan luuston ja lihaksiston heikkoutta, liiallista keveyttä, lyhyttä, ohutta ja pohjavillatonta karvapeitettä, luonteen vilkkautta ja levottomuutta, on suureksi haitaksi käyttöpuolella. Pari vuosikymmentä sitten oltiin menossa liian jaloihin koiriin yri-tettäessä päästä eroon maatiaistyyppisistä ajokoirista, jotka kuitenkin soveltuivat erinomaisesti olosuhteisiimme. Tavoiteltaessa niin sanotun kauneuden nimissä jaloutta mentiin kuitenkin liian pitkälle.

Ylijalon koiran rakenne ei kestä Pohjolan luonnonolosuhteita. Ylijalo koira palelee. Vilkas luonne häiritsee koiran keskittymiskykyä, joka on hyvälle ajokoiralle välttämätön ominaisuus ajossa ja hukalla. Voisi olla eduksi siirtää nykyistä jalostusihannetta hieman epäjaloon suuntaan, esimerkiksi sellaiseksi kuin on dreeverillä tai beaglella nykyään, sillä epäjaloudesta on ainoastaan etua käyttöpuolella.

4. Sukupuolileima. Sukupuolileimalla ei ole minkäänlaista merkitystä ajokoiran käyttöpuolelle.

5. Mittasuhteet. Mittasuhteet ovat oleellinen osa rakenteellistoiminnallista tyyppiä ja rotutyyp-piä, ja siksi niillä on keskeinen merkitys koiran käyttöpuolen kannalta. Suomenajokoira on noin 10 %, aikaisemmin noin 8 % korkeuttaan pitem-pi.

Liian pitkä runko on suuri haitta ajossa. Liian pitkä koira ei jaksa päivästä päivään jatkuvaa metsästystä varsinkaan paksussa lumessa. Liian lyhyt runko on pienempi haitta, mutta selvästi neliömäinen koira ei myöskään jaksa montaa päivää peräkkäin.

6. Rakenteen yksityiskohdat.

Pää. Koska aivot sijaitsevat päässä ja koska koiran lähes koko käyttöpuoli on henkistä laatua ja siten peräisin aivoista, on koiran pää tässä mielessä ylivoimaisesti tärkein osa, paitsi yleensä, myös nimenomaan käytön kannalta. Mutta koska pään tätä osaa ei juurikaan arvostella näyttelyssä – paitsi hivenen luonteen kohdalla, jota käsitellään jäljempänä -, sivuutetaan tämä aihe tässä yhteydessä. Kuitenkin voi todeta, että rodut, joilla ei ole käyttötarkoitusta, ovat tuhoon tuomittuja, koska näitä rotuja jalostetaan pelkästään näyttelytulosten perusteella, jolloin henkiset ominaisuudet ja äly, joita ei ollenkaan arvostella näyttelyissä, häviävät ja niiden mukana koko aiempi käyttötarkoitus.

Yleisesti ottaen ei pään ulkomuodolla ole merkitystä käyttö-puolen kannalta, mutta kylläkin eräillä osilla. Ensimmäiseksi tulevat mieleen kuono ja kirsu. Kuta voimakkaampi ja pitempi kuono on, sitä enemmän se voi sisältää aistisoluja eli hajuepiteeliä ja sitä parempi hajuaisti on. Mutta toisaalta oikeanmuotoinen kuono saattaa sisältää näitä soluja vain vähän, jolloin koiralla on siis huono nenä. Vaadimme ajokoiralta myös suurta kirsua ja suuria sieraimia, jotta koira voisi saada runsaasti ilmaa ja hajua sisäänsä. Mutta jälleen meidän täytyy muistaa esimerkiksi ketun ja pystykorvan pienet ja suipot kuonot ja niiden kuitenkin erinomainen nenä.

Riippuvat huulet voivat mennä rikki metsässä ainakin koirilla, joilla on jälkitarkka työtapa. Samoin on liian pitkien korvien laita, mikä ei kuitenkaan koske suomenajokoiraa – eräitä muita rotuja kylläkin.

Pään liian suuri raskaus ja liika liha ja nahka ovat kaikki tarpeettomina haitaksi.

Silmien löysät alaluomet keräävät metsässä roskia ja siemeniä ja tulehtuvat siten helposti.

Terveet hampaat ja oikea purenta ovat tarpeen paitsi koiran syödessä, varsinkin sen tappaessa riistaa.

Kaulan tulee olla sopivan pitkä, jotta se voisi toimia tasapainottavana tekijänä liikunnassa. Kaulan liiallinen irtonahka voi olla haitaksi metsässä.

Selkä on tärkeä liikuntaelin etenkin paksussa ja pehmeässä lumessa, jossa voi liikkua ainoastaan laukalla. Selän tulee olla jäntevä ja kantava. Liian pitkä, notko, köyry tai veltto selkä on heikko.

Rinnan tulisi olla tilava, suhteellinen koiran kokonaisuuteen nähden ja riittävän pitkä taatakseen tarpeeksi tilaa hengitys- ja verenkiertoelimille. Sopiva lihaksikkuus on tarpeen eturaajojen tiiville ja oikealle kiinnitykselle. Rinnan riittävä volyymi lienee yhteydessä myös haukun voimakkuuteen ja kuuluvuuteen.

Tässä yhteydessä vertaus susiin antaa ajattelemisen aihetta. Niillä on kapea rinta ja irtonaisen tuntuiset eturaajat, ja kuitenkin ne liikkuvat ilmiömäisen kevyesti ja kauniisti. Luonto on jalostanut sudet sellaisiksi evoluution aikana. Ja kuitenkin suomenajokoiran ja suden ”käyttöpuolia” voidaan pitää suunnilleen samanlaisina.

Lanneosan tulee olla lyhyehkö. Pitkä lanne menee helposti köyryksi ajossa, etenkin nuorille koirilla ja paksussa lumessa.

Lantiolla on tärkeä merkitys liikunnalle ja takaraajojen muodelle ja asennolle. Lyhyt ja pysty lantio tuo mukanaan kapean reiden, huonosti kulmautuneet suorat takaraajat, jotka taas aiheuttavat takaraajojen lyhyen, jäykän ja töpöt-tävän askelen.

Rotumääritelmän mukaan luisu lantio on virhe. Tämä virhe on varsin yleinen suomenajokoirissa. Kuitenkin tällaiset koirat jaksavat erinomaisesti metsässä. Jälleen tulevat mieleen erinomaisesti liikkuvat, luisulantioiset sudet.

Raajat ovat luonnollisesti erittäin tärkeät liikkeiden ja siten siis käytön kannalta. Niiden tulee olla riittävän vahvat ja hyvin kulmautuneet, jotta ne kestäisivät ja jotta liikunta olisi jäntevää ja helppoa. Raajojen tulee kiinnittyä lujasti.

On mahdollista, että saatamme joskus suosia liian vahvoja ja paksuja raajoja. Mutta kun on paljon luuta ja jos se on vielä kasvanut nopeasti, voi koiraan tulla luuston sairauksia. Nopeasti kasvanut on usein hötöä verrattuna hitaasti kasvaneeseen (vrt. esim. haapa ja kataja). Eivätköhän rakenteen yleinen sopusuhtaisuus ja harmonia ole tärkeämpiä vaatia kuin esimerkiksi liian vahvat raajat? Muistakaamme tässäkin yhteydessä vaikkapa suden ja ketun rakennetta.

Tassut. Kettinki on niin vahva kuin sen heikoin rengas. Tämä vanha ilmaisu sopii erinomaisesti myös koiriin. Jos koiran tassut menevät rikki ajossa, on koira täysin arvoton, vaikka se kaikilta muilta ominaisuuksiltaan olisi kuinka hyvä tahansa. Hyvä tassu on korkea, koottu ja ovaalin muotoinen. Runsas karva varpaiden välissä on tärkeää, mutta kaikkein tärkeintä on kuitenkin käpälänahan laatu. Kova- ja paksunahkainen tassu kestää parhaiten kaikissa olosuhteissa. Ja tätä ominaisuutta ei tutkita eikä voidakaan tutkia näyttelyissä. Vanhat ajokoirametsästäjät väittävät, että päkiöiden musta nahka ja mustat tai ruskeat kynnet ovat merkki kestävistä tassuista, ja valkoinen tai punainen nahka ja värittömät kynnet taas merkki huonomminen kestävistä tassuista.

Karvapeite on koiran käytön kannalta luonnollisesti tärkeä Pohjolan ilmasto-oloissa. Suomenajokoirallakin tulisi olla peitinkarvan lisäksi myös lämpöä hyvin eristävä pohjavilla, joka kuitenkin useimmilta ajokoirilta puuttuu kokonaan. Karvapeite ei kuitenkaan saa olla liian pitkä, koska lumi tarttuu siihen helposti klimppeinä, ja sateella siitä tulee raskas ja kiusallinen koiralle. Liian pitkä karvapeite on varsin harvinainen suomenajokoirissa; liian lyhyt taas on tavattoman yleinen. Lyhytkarvainen koira palelee helposti ja talvella se tuppaa laihtumaan suuren energiahukan vuoksi. Lyhytkarvaisten yleisyys on näyttelyiden ja ulkomuototuomareiden aiheuttamaan, sillä tavoiteltaessa aikanaan huomattavaa jaloutta menetettiin suomenajokoiralle metsällä niin tärkeä hyväpohjavillainen karvapeite sen koiralle antaman epäjalomman leiman vuoksi. Hännällä ei ole oleellista merkitystä käyttöpuolelle. Se voinee hieman tasapainottaa koiraa sen liikkuessa, mutta ei siinä määrin kuin esimerkiksi ketulla.

Ajokoirat, varsinkin jälkitarkat, heiluttavat työssään häntäänsä voimakkaasti ja hakkaavat hännänpään verille. On muotovalioita, joilta valioksi tulon jälkeen on typistetty häntä. Näin on päästy eroon vuotavasta hännänpäästä. Verta vuotava häntä on tietenkin haitta niin metsällä kuin kotona. Syy verenvuotoon on ohut, heikko nahka ja huono karvapeite.

Häntämutka ei haittaa metsästyksessä. Mutta sen kohdalla on kysymys selkärangan sairaudesta, joka tulevissa sukupolvissa voi edetä selkärankaan ja aivoihin asti. Tällöin sairaudesta on ratkaisevaa haittaa metsästyksessä, ja siitä syystä häntämutkia vastustetaan näyttelyissä ja jalostuksessa.

Liikunta

Ajokoiran työ on ajaa, juosta; siksi liikunta ja liikkeet ovat keskeisen tärkeitä sen työssä. Koiralla on kolme tapaa liikkua: kävellä, ravata ja laukata. Ajokoira käyttää työssään tavallisesti ravia ja laukkaa, harvemmin kävelyä. Näyttelyissä tarkastellaan kävelyä ja ravia, mutta ei laukkaa. Käynti paljastaa erinomaisesti lantion rakenteen ja raajojen kulmaukset, asennon ja niiden kiinnitykset, ravi näiden lisäksi selän pitävyyden ja ennen kaikkea liikunnan helppouden, raskauden tai vaikeuden.

Kolme tärkeää lausetta liikunnan arvostelusta:

1) lopulliset johtopäätökset koiran rakenteesta näyttelyssä tulee tehdä vasta, kun koiran liikunta ja liikkeet on tutkittu;

2) liikkeet paljastavat ruumiinrakenteen mittasuhteet, suhteellisen kokonaisuuden ja yleisen harmonian tai näiden puutteen;

3) hyvin rakentunut koira ei voi seistä eikä liikkua huonosti.

Luonne

Luonteella, kun se ymmärretään niin laajasti kuin mahdollista, on erityisen oleellinen vaikutus käyttöpuoleen, sillä kaikki käyttöominaisuudet ovat henkistä laatua ja perustuvat luonteen eri osatekijöihin, jotka luonnollisesti sijaitsevat aivoissa. Siksi jotkut todella taitavat ajokoiran käyttö-puolta syvällisesti ymmärtävät kasvattajat operoivat jalostustyössään lähes yksinomaan psyykellä. Mutta tätä laajasti käsitettyä luonnetta ei voi näyttelyssä arvostella. Se on mahdollista vain hyvän etologisen silmän omaavalla kasvatta-jalle ja koiranomistajalle kotona tai maastossa, koiran tehdessä omaa työtään. Näyttelyissä voi nähdä vain selvät, karkeat luonneviat, joita ovat vihaisuus, arkuus, varautuneisuus, levottomuus, vapina ja hermostuneisuus.

Vihaiset koirat tulee karsia pois rodusta. Tietty agressiivisuus toisia koiria kohtaan näyttelyiden usein ahtaissa oloissa itsensä ja koskemattomuutensa suojelemiseksi, varsinkin urosten kesken, on kyllä luonnollista, ja etenkin kettukoirilla, jotka tarvitsevat kovempaa luontoa kuin jäniskoirat.

Arkuus on haitaksi metsästyksessä, mutta pieni ns. alkuvarautuneisuus, joka pian laukeaa, ei ole negatiivinen vaan pikemminkin positiivinen ominaisuus metsästyskoiralle. Ajatelkaamme jälleen vaikkapa sutta tai kettua.

Levottomuus, vapina ja hermostuneisuus haittaavat kaikki etenkin koiran ajattelua ja keskittymis-kykyä, ja ovat siten haitaksi metsästyksessä. Historiallisessa Holmsundin kasvattajakonferenssissa totesi eräs ryhmä luonteesta: ”Hyvin ajava koira on sama kuin hyväluonteinen ajokoira.”

Tässä yhteydessä kannattaa muistaa, että koirilla, jotka jatkuvasti ovat huipulla suurissa kilpailuissa, kuten alue-karsinnoissa, lohkon valinnoissa, Kilvassa, maaotteluissa ja rodunmestaruuskilpailuissa, jne., on aina erinomainen luonne ja vahva hermorakenne. Koirat, joilla näissä ominaisuuksissa on puutteita, karsiutuvat pitkien matkojen ja alati muuttuvien, vieraiden olosuhteiden aiheuttaman stressin vuoksi jo matkalla huipulle.

Lopuksi

Ulkomuototuomaria sitovat monet määräykset, esimerkiksi: näyttelysäännöt, ulkomuototuomarin toimintaohje, rotumääritelmä, suomenajokoiran arvostelussa noudatettavat erikoisohjeet, ulkomuototuomarien neuvottelupäivien päätökset. Mutta jäljelle jää kuitenkin vielä monia asioita, joita ei ole mainittu näissä ohjeissa ja jotka jäävät tuomarin omaan harkintavaltaan. Koska suomenajokoira on pelkästään metsästyskoirarotu, on varmasti oikein, että tuomari tässä harkinnassaan ja kasvattaja omassa jalostustyössään pitävät niitä ulkomuoto-ominaisuuksia, joilla on arvoa käyttöpuolen kannalta, tärkeämpinä kuin niitä ominaisuuksia, joilla ei sitä ole.

Ja lopuksi: edellä ei ole käsitelty ollenkaan ajokoiran käyttöpuolta sinänsä, johon jalostuksen kuitenkin tulisi lähes yksinomaan perustua.